Suomalaisen lastensuojelun laitoshoidon käytännöt ja puitteet ovat kehittyneet viimeisten vuosikymmenten aikana merkittävästi. Lastensuojelun kenttä, niin kunnallinen kuin yksityinenkin sektori, on uudistanut toimintojaan vahvasti mukautuen muuttuneeseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Laitoshoidossa kodinomaisuutta on pyritty lisäämään hankkimalla sopivampia kiinteistöjä lastensuojelulaitoksiksi. Valtava määrä perhekoteja on perustettu tarjoamaan kodinomaisen elämän mahdollisuuksia. Lastensuojelulaitosten osastokokoja on pienennetty vuosikymmenten aikana radikaalisti, ja lastensuojelun lainsäädäntöä ollaan vihdoin muuttamassa vastaamaan paremmin tämän päivän tilanteeseen.

Tarkoituksenmukaisemmat puitteet ja lisääntynyt resursointi sekä perhetyö ovat omalta osaltaan mahdollistaneet laitoshoidon nykyisen tilanteen, jossa pääsääntöisesti lapsemme saavat hyvää hoitoa. Kaikesta positiivisesta kehityksestä huolimatta on meillä edelleen lastensuojelussa suuria haasteita, asioita, jotka vaativat uudelleen ajattelua ja uusia ratkaisumalleja.

Kokemukseni mukaan monilla lastensuojelumme lapsilla on huutava ikävä biologisten vanhempiensa tai sukulaistensa yhteyteen. Moni nuori ymmärtää, ettei asuminen omien vanhempien luona ole realistista, mutta tunnetasolla tälle ikävälle ei voi mitään. Ennaltaehkäisevällä lastensuojelutyöllä ja perhetyöllä on edelleen kysyntää ja varhaisen puuttumisen menetelmät toivottavasti tuovat jatkossa apua tähän hätään.

Miten yhteiskuntamme voisi tukea perheitä ja erityisesti vanhempia heidän kasvatustehtävässään? Viime kädessä mielestäni on kysymys arvoista. Millaiset arvot ohjaavat elämäämme ja millaisia arvoja itse välitämme ympäristöömme? Vaikka yhteydenpito oman suvun kanssa voi joskus tuntua raskaalta, niin luulen, että tulevaisuudessa sukulaisuuteen tulee liittymään monia mahdollisuuksia luodessamme uudelleen yhteisöllisempää elämää ympärillemme. Lähes poikkeuksetta jokaisen lastensuojelumme lapsen sukulaisista löytyy tukijoukkoja, kun etsimme ratkaisuja vastataksemme näiden lasten tarpeisiin.

Toinen itseäni askarruttava kysymys liittyy lastensuojelulaitosten kasvatustyöhön. Saksalaisen psykiatri Michael P. Humphreysin mukaan parasta hoitoa psyykkisesti oireileville nuorille on tarjota heille tavallista arkista elämää niin puitteiden kuin kanssaihmisten taholta. Toimivinta terapiaa ovat hyväksyvät, kannustavat ihmissuhteet ja tavalliset, turvallisuutta luovat päivittäiset rutiinit.

Itse olen hyvin pitkälle samoilla linjoilla Humphreysin kanssa. Tavallinen arkinen elämä on sitä, mitä vaille lastensuojelumme lapset ovat usein jääneet. Itse asiassa tämä on mielestäni kaiken lastensuojelutyön lähtökohta, olipa sitten kyseessä lapsi, joka tarvitsee lisäksi terapeuttista tukea tai lapsi, joka selviää parhaimmassa tapauksessa muutenkin. Hyvät puitteet eivät vielä riitä auttamaan lapsia vaan siihen tarvitaan ihmisiä, tavallisia, vastuullisia ja toisen tunnetilaan empaattisesti reagoivia aikuisia miehiä ja naisia. Mielestäni tämä ”tavallisuuden” ja kannustavuuden edellytys ja tavoite koskee niin alan ammattilaisia kuin vapaaehtoisia lastensuojelun tukihenkilöitä tai muita lapselle tärkeitä aikuisia.

Meidän tavallisten aikuisten missiona voisi olla vuorovaikutussuhde aikuisen seuraa kaipaavan lapsen tai nuoren kanssa vaikkapa lastensuojelun tukihenkilötoiminnan kautta. Olisitko sinä valmis tapaamaan Jonia tai Emmaa vaikkapa joka toinen viikko sitoutuen kuitenkin mieluummin vuosiksi kuin kuukausiksi?

Helmikuussa 2005

Kai Laitinen
toiminnanjohtaja
EHJÄ ry