Lastensuojelusta ja lasten suojelusta

 Olen viime aikoina joutunut pohtimaan monilla eri foorumeilla suomalaisen lastensuojelun tilaa. Joidenkin mielestä lähes kaikki lastensuojelun mittarit näyttävät punaista ja samanaikaisesti kuntien heikko taloustilanne on muuttumassa krooniseksi. Poliitikot, virkamiehet ja media esittävät julkisuudessa laskelmia huoltosuhteen muuttumisesta seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana sekä kuvaavat tähän ilmiöön perustuvaa taloudellisten resurssien vähenemistä. Kaikki tämä ei voi olla vaikuttamatta myös lastensuojeluun.

 Saattaa olla, että meillä ei ole tulevaisuudessa riittävää yhteistä tahtotilaa ja resursseja lisätä ammatillista lastensuojelutyötä maassamme, vaikka tarvetta sille olisikin. Kysymys on arvoista ja valinnoista. Lähtökohtaisesti ajattelen, että lastensuojelu tulee hoitaa niin hyvin kuin mahdollista täysin riippumatta yhteiskunnan taloustilanteesta. Voiko haastava taloustilanne ja lastensuojelun lisääntyvä tarve tuoda mukanaan sitten mitään myönteistä, uutta ja luovaa?

Näkemykseni mukaan lastensuojelun haasteita ei pystytä ratkaisemaan lastensuojelun keinoin tai ainakaan ammatillisella lastensuojelutyöllä. Yhteiskunnallinen muutos ja jatkuvasti kasvava lastensuojelun tarve haastavat meitä vanhempina ja yhteiskunnan jäseninä pohtimaan laajemminkin arvojamme ja koko elämäntapaamme. Tämä haaste on jokaisen hyvä kohdistaa ensisijaisesti itseensä. Mikä on minun vastuuni isänä suhteessa omiin lapsiini, kummilapsiini, sukulaisten lapsiin, ystävien tai naapureiden lapsiin?

Minun on vaikea löytää lastensuojelun haasteisiin muuta kokonaisvaltaista ratkaisua kuin keskittyminen lastensuojelun sijasta lasten suojeluun. Turun kaupungin sosiaalitoimen kehityspäällikkö Markku Lehtinen on painottanut useissa yhteyksissä lasten suojelun merkitystä ja tärkeyttä. Lasten suojelu erikseen kirjoitettuna muistuttaa meitä mm. siitä kollektiivisesta vastuusta, jota kannamme niistä lapsista, joiden kanssa olemme eri yhteyksissä tekemisissä. Samoin se kannustaa meitä rakentamaan lapsiystävällistä yhteiskuntaa. Silloin keskeistä on esimerkiksi erilaisten päätösten lapsivaikutusten arviointi. Se voi globaalisti tarkoittaa myös pääomien sijoittamista eettisesti ja vastuullisesti huomioiden mahdollisen lapsityövoiman käytön. Meillä Suomessa on olemassa yhteisöjä, joiden toiminnassa edellä mainitut näkökohdat on otettu huomioon. Tästä hyvänä esimerkkinä on evankelis-luterilainen kirkkohallitus.

Lastensuojelun uuden paradigman mukainen ajattelu korottaa uuteen arvoon tai paremminkin palauttaa arvoonsa kansalaisyhteiskunnan merkityksen. Se tarkoittaa katseen suuntaamista kohti sitä arvokasta vapaaehtoistyötä, jota tehdään urheiluseuroissa, taide- ja kulttuuriorganisaatioissa, partiossa, seurakunnissa sekä monissa muissa yhteisöissä. Ilmiön voi nähdä vielä laajemmin yksittäisten yksilöiden tai yhteisöjen valintana suostua näkemään ja tunnistaa epäkohtia sekä rohkeutena puuttua asioihin ja kantaa vastuunsa kollektiivisesti lasten ja nuorten kasvatuksesta. Ihminen kasvaa ja kehittyy vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin ja sillä on merkitystä kenen kanssa olemme vuorovaikutuksessa ja millaista tämä vuorovaikutus on.    

Me tarvitsemme kipeästi resursseja myös ammatilliseen lastensuojeluun. Meidän tulee kuitenkin sen rinnalla olla vahvistamassa jo olemassa olevia vapaaehtoistoiminnan kulttuureja, joihin edellä viittasin. Meidän on myös priorisoitava lakisääteisen lastensuojelun painotuksia ja vaihtoehtoja. Monilla kunnilla ei ole varaa maksaa muutamaa kymmentä euroa lastensuojelun tukihenkilöiden tai -perheiden koulutus- ja virkistyspäivään osallistumisesta, mutta samanaikaisesti tehdään päätöksiä kymmenten tai satojen tuhansien eurojen käytöstä yhden nuoren laitossijoitukseen. Osa näistä sijoituksista todennäköisesti pystyttäisiin estämään käyttämällä aktiivisesti lakisääteistä lastensuojelun tukihenkilö- tai perhetoimintaa ennen kuin tilanne pääsee siihen pisteeseen, jossa sijoitus on ainoa vaihtoehto.

Olemme uuden ajan ja kulttuurin äärellä suomalaisessa lastensuojelussa. On vielä ennenaikaista arvioida kovin tarkkaan, mihin suuntaan olemme menossa. Se on kuitenkin varmaa, että jatkossakin lapsemme ja nuoremme tarvitsevat luotettavia ja kannustavia aikuisia ympärilleen voidakseen kehittyä tasapainoisiksi ja elämäänsä tyytyväisiksi itsenäisiksi persooniksi.  

Marraskuussa osallistuin entisen työyhteisöni nuorisokodin ”vanhojen nuorten” päivään kuten joka vuosi teen. Kahvikupin äärellä keskustelin kahden entisen nuoreni kanssa ja kerroin heille kokevani suurta ylpeyttä heistä. Toinen nuorista oli syksyllä aloittanut kasvatustieteen opinnot yliopistossa ja toinen otti ensiaskeleitaan poliisin virkapuvussa. Sillä työllä mitä lastensuojelussa ja lasten suojelussa teemme on merkitystä.

Kai Laitinen

toiminnanjohtaja

Artikkeli on julkaistu Auta Lasta -lehdessä joulukuussa 2010.